Joskus tuntuu että olisi oikeasti vain parempi erakoitua.
Tänä aamuna menin kouluun nähtyäni koko yön unta siitä että asuin kuopassa Se oli metsässä ja siellä satoi.
Vääntäydyin sängystä ja yritin jälleen kerran toteutaa sirkustempun "ajetaan parta braunilla suihkussa" Koska tämä vahinko  *melkein* sattuu minulle noin kerran viikossa olen alkanut tosissani ajatella seurauksia. Paha sitä on vaan alkaa kokeilla.Mutta saanko minä pahankin shokin jos näin jonain päivänä käy?

Tapahtuipa ko. tilanteessa mitä tahansa, olen aika fatalistinen. En koe pystyväni vaikuttamaan asiaan.Jonain päivänä saan varmaankin selville.

Koulussa  kolme ryhmää yritti vuorotellen selittää kurssia vetäneille opettajille miten luovia he olivat olleet.Esteitä ja haasteita keksitiin ja kierrettiin. Mutta kaikilla oli hauskaa.Joskus oma analyyttinen kykyni häikäisee. On uskomatonta että voin kriittisesti arvioida toimiani tilanteessa jota en edes muista.Kaikki informaatio tilanteesta oli toisen käden tietoa jonka sain kaveriltani joka kehui toimiani. No, Bullshit baffles brains.

Koska olimme kypsyneet pariin ryhmämme jäseneen ja heidän vapaamatkustajuuteensa saimme pitää palaverin opettajan kanssa. Tunnelma oli tiivis. Ja yksi ihminen lähti pois itkien ja ovet paukkuen.Lähtiessään hän myös kuvaili minua psykopaatiksi.
En minä ole psykopaatti.Minulla on vahva oikean ja väärän taju ja mulla on vahvoja tunne-siteitä moniin ihmisiin.
Dialogin lopuksi opettaja kiitteli meitä suora-sanaisuudesta ja keskustelutaidosta.
Ja minä kun luulin olleeni armottoman kova argumenteissani saadakseni tuloksen, jotta meidän vaihtarimme kerkeäisi koneeseensa.Ja vaikka olin täysin oikeassa on mulla silti paha mieli. En tykkää itkettää ihmisä.

Ja hyvinhän se ehti.Oli taas aika tunteellinen hetki lentokentällä.Tyttö melkein itki. Ja lupasi että tulee käymään. Milloin oiken aloin tehdä näin hyvän vaikutuksen ihmisiin?
Nykyään jos elämäni olisi tv-sarja, sen nimenä olisi varmaankin Everybody Loves Boddhi.

Helppohan muhun on tykästyä kun peitän todelliset ajatukseni ja impulssini  niin hyvin.Eihän kukaan muu tiedä että tänään kuunnellessani kolmatta ryhmää jaarittelemassa minulla oli kova tarve vain heittää tuoli ikkunan läpi tai hakata pari pöytää säpäleiksi..

Vaikka en enää nykyään annakaan koskaan itselleni lupaa "toteuttaa itseäni" niin silti sisälläni asuu pieni raivohullu.Mutta jos se ei enää näy päälle päin eikä koskaan näy teoissani , niin onko sillä väliä?

Ja miksi helvetissä kirjoitan asiasta tänne? Olen tulossa vanhaksi ja pehmeäksi. Mutta eihän ajatus-rikoksista rangaista.