Aloitanpa taas blogituksen positiivisella sävyllä.

Koulu lähti käyntiin yleisen unensekaisen hämmennyksen siivittämänä.En jotenkin edes huomannut että puistossa sluibailun sijaan sluibasin luennoilla. Mutta vähitellen karu totuus alkoi plajastua: Henkilö jonka kanssa työstän lopputyötäni on jatkuvasti poissa ja puhelimen tavoittamattomissa¨.

Tämän lisäksi olen juuri menossa luennolle jota pitää nainen jolla on tapana istua koko aika pöydän takana ilamn että yksikään lihas - edes kasvoissa värähtää ja puhua momotomnisella äänellä joka on liian hiljainen ymmärrettäväksi mutta on silti suunnilleen samalla taajuudella kuin hammaslääkärin pora. Välillä naisella on kumminkin tapana nauraa itsekseen oudoissa kohdissa, mutta myös nauru on oudon apaattista ja häiritsevää.Minua aivan oikeasti karmii näillä luennoilla.

Sitäpaitsi ainakin muistikuvissani nämä luennot tapahtuvat lähes täydellisessä pimeydessä...

Varmasti nukahdan taas.